"Elämä on kuolemaanjohtava tauti, joka tarttuu sukupuolisessa kanssakäymisessä."

 

Olen usein miettinyt, kuinka meidän ihmisten persoona oikein rakentuu. Kuinka paljon ihmisen oma geeniperimä vaikuttaa siihen, millaisia meistä tulee? Mikä on ympäristön ja traumojen osuus ihmisen itsetunnon rakentajana? Miksi meistä tulee tällaisia?

Tarkkailen jatkuvasti lähipiiriäni tämän asian tiimoilta. Hyvä ego ei välttämättä (tai juuri koskaan) tarkoita hyvää itsetuntoa. Päin vastoin. Ulkoisesti olemme hyvin itsevarmoja, kuljemme nenät pystyssä murskaten jokaikisen vastuksen, joita kyllä riittää. Voit huutaa ja aukoa päätäsi, meitä ei todellakaan kiinnosta. Tätä muuria ei huutamalla saa särkymään.

Kyllä, kuulun itsekin tähän kyseiseen ihmisryhmään.

Kuitenkin jokaikinen moite kaivaa takaraivossa vielä kuukaudenkin päästä, ja muistamme kaikki pahat herjaukset vaikka niistä olisi vuosia aikaa. Pelkomme ovat aivan samoja kuin 12 vuotiaana. Työmme teemme parhaalla mahdollisella panoksella, koska emme uskalla tehdä virheitä. Menneisyyden haamujen näkeminen saa meidät lähestulkoon paniikkikohtauksen partaalle, mutta ulkokuori pysyy hyvinkin viileänä. Kukaan ei saa murtaa sitä näkymätöntä muuria, vai mitä?

Nykyään osaan jo istua ruokalassa yksin ilman että luulen kaikkien pitävän minua säälittävänä ja yksinäisenä. Saavutus kai sekin on. Vaikken ole koskaan ollut kovinkaan yksinäinen, se on pahin pelkoni tässä maailmassa. Kukaan ei halua olla yksin. Tai en ainakaan minä.

Sitten on ihmisiä, joita usein tulee halveksuttua, mutta kuitenkin arvostan heitä enemmän kuin mitään muuta. Ihmiset, jotka elävät hetkessä, tekevät koko ajan idioottimaisuuksia välittämättä, mitä muut ajattelevat ja unohtavat samantien elämän kasvukivuista johtuvat tuskanhetket. Heitä ei oikeasti kiinnosta mitä muut ajattelevat heidän elämästään tai tekemisistään. Heillä ei ole tarvetta kertoa puolelle maailmalle kuinka viisaita tai älykkäitä he ovat. Miksi pitäisi, koska he itse tietävät kuinka mahtavaa elämä voi olla ilman ulkopuolista painetta!? Jos heille huudetaan, he luultavasti vetävät sinua turpaan. En kannata väkivaltaa, mutta kieltämättä joskus tekisi tirpaista nekkuun, sen sijaan että katsoo viileästi päästä varpaisiin ja on olevinaan verbaalisesti lahjakas.  Ehkä nämä ihmiset ovat hieman tyhmiä, mutta luultavasti paljon onnellisempia kuin tällaiset elämän ikuisuutta pohdiskelevat keittiöfilosofit.

Haluaisin elää niin. Paskat siitä mitä muut ajattelevat.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että hyvä parisuhde ja ihanat ystävät nostavat ihmisen itsetuntoa ja vähentävät turhaa egoilua. Hienojen ihmisten keskellä sitä voi tuntea itsensä tärkeäksi, vaikka olisit kuinka idiootti niin kukaan ei syyllistä sinua siitä kahta minuuttia kauempaa. Sellaista sattuu. Jos tekee mieli itkeä, niin sitte itketään. Jos kaadut, sinut mitä luultavimmin  nostetaan ylös tai sitten joku kaatuu kanssasi. Paskanko väliä vaikka uudet farkut ovat mudassa.

Tämä muuri on murrettu. Siihen tarvitan luottamusta, ripaus rakkautta ja liikaa naurua.

 

Kiitos kaikille ihanille ihmisille, jotka inspiroivat minua kirjoittamaan tämän tekstin. Minä tarvitsen teitä.